Tuntuu, että vasta äsken oli päivä joka pysäytti kaiken. Onni ja Suru.
Aikaa on kulunut, haava on mennyt umpeen, muttei parantunut. Voiko lapsen kuolemasta koskaan parantuakkaan? En usko.
Paljon olen tämän uuden raskauden myötä elänyt omia pelkojani, ollut kiitollinen jokaisesta päivästä kun tunnen potkuja mahassani, pelännyt joka kerta jos aikaa viimeisimmästä potkusta tai liikkeen tunteesta on mennyt enemmän kuin tavallisesti. Ennen rakenneultraa pelkäsin alitajuisesti niin paljon, että näin monta viikkoa putkeen painajaisia vauvan menetyksestä ja Ellinoorasta. Kun ultra oli ohi, eikä mitään syytä huoleen ollut, painajaiset katosivat sinne mistä ilmestyivätkin. Onneksi valveilla hurjaa lamaannuttavaa pelkoa ei ole ollut.
Meillä on ollut onnea kun olemme saaneet ihanan Emilian pitää rajusta alusta huolimatta. Jokainen päivä on kiitoksen aihe. 30.07.2015 oli mennyt kolme vuotta kaksosten syntymästä ja meillä oli ilo ja onni juhlia pientä tomeraa kolmevuotiasta. Juhlat tosin pidimme vasta eilen.
Kuvassa Emilia sovittaa omaa Mekkotehtaan Riine-mekkoaan, jota ei suostunut laittamaan synttäreille päälle vaan halusi leopardi-mekon. Kovin tomera ja määrätietoinen tyttö on tästä taistelijasta kasvanut!
Tyttö tilasi viikko ennen juhlia äitiltä "Mie tahon leppäkerttukakun!" ja äitihän siis leipoi sellaisen. Pohjan leivoin syvässä uunivuoassa kinuskikissan tummalla kakkupohjalla, välissä banaania ja mansikkatäytettä. Päälliset sokerimassaa. Hyvää, nams!
Juhliin saapui iso joukko lapsia ja heidän vanhempiaan, oli mukavat juhlat!
Kiitos vieraille ja muille Emiliaa muistaneille!
♡
Pivikki
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti